Mia Vänskä – outoa kauhua

[A brief summary in English at the bottom.]

Oho hups, minä vahingossa Mia Vänskän koko tuotannon!

Olen lukenut paljon kotimaista uuskummaa ja kauhua vuoden alusta, koska vaikka sitä on viime vuosina ilmestynyt ilahduttavan paljon, on siihen tutustuminen jäänyt osaltani kansitaiteen ihasteluun coneissa ja kirjakaupoissa. Kuten mainitsin Kauniston Synnintekijän yhteydessä, luen kotimaisia esikoisteoksia äärimmäisen harvoin mutta tänä vuonna niitä on ollut kokonaista kaksi kappaletta! Such wow. Epäilen esikoisaversioni johtuvan siitä, että kirjailijan alkukankeutta sietää paremmin, jos tietää uuden tuotannon olevan parempaa. Esikoisteoksesta aloittaminen on aina riski altistaa itsensä pelkästään tälle alkukankeudelle ilman toivoa paremmasta.

Suureksi harmikseni minun on pakko todeta, että toisinaan niin paljon kuin haluaisinkin tykätä jostain, en vain pysty.

Kaikki alkoi, kun Lilja muutti entiseen kotitaloonsa. Kellarin valot räpsyivät ja keskelle lattiaa ilmestyi tyhjästä lätäkkö. Talon edelliset asukkaat olivat lähteneet nopeasti, kuin pakoon. Kun naapurin vanha nainen puukotetaan raa’asti ja Liljan äiti löytyy kotitalon kellarista koomaan vajonneena, Liljan lapsuusmuistot ja painajaiset alkavat loksahdella yhteen: Liljalla on erityislaatuinen kyky, jota hänen odotetaan käyttävän.

.

”Tähän maailmaan syntyy joskus heikkoja kohtia, joista eksyneet sielut pääsevät harhailemaan elävien maailmaan. Kun ne kohtaavat ihmisiä, ne aistivat näiden elinvoiman ja pyrkivät kohti valoa. Sinun täytyy saattaa eksyneet toiselle puolelle.”

 

Jo ilmestyessään Saattaja kuulosti mielenkiintoiselta. Kotimainen kauhu oli minulle silloin vähemmän tuttua, puhumattakaan naispuolisen kirjailijan kirjoittamasta kauhusta. Lisäksi olen kasvanut rintamamiestalossa, joka elää, natisee, rasahtelee ja huokailee itsekseen kuin isommankin kummitusköörin edestä.

Tartuin siis Saattajaan uteliaana ja innokkaasti. Alkuun koin vaikeaksi eläytyä Liljan henkilöön, joka on minua vanhempi, mutta juonen kerätessä vauhtia se oli koko ajan helpompaa. Monet muut ovat sanoneet samaa, mutta Vänskä todella tuntee genrensä ja on teknisesti taitava. Ennakointi ja troopit sulautuvat kerrontaan, joka on kauniin kuvauksellista.

Jokin kuitenkin mättää, ja se jokin on juoni.

Loppua kohden romaani levisi käsiin jos ei nyt ihan kuin Jokisen eväät, niin ei siitä paljon puuttunut. Kun mysteeri on osin selvitetty, draaman osapuolet kukin paikallaan ja on toiminnan aika, Vänskän kerronta alkaa kärsiä. Siihen ilmestyy aukkoja. Tehdyt ratkaisut tuottavat päättömiä tuloksia ja hahmot toimivat kätevästi juuri niin ennalta arvaamattomasti tai hölmösti, että juoni ei jää junnaamaan paikalleen. Alun nautinnollisen värisyttävästä tarinasta rapisee kauhu, jolloin viimeisessä kolmanneksessa jäljelle jää eräänlainen synkkä (sub)urbaani fantasia.

Tunnelma on melko sama kuin televisiolle huutaessa, että ÄLÄ SAATANA mene sinne taloon yksin. Ja aina se menee, koska tunnetusti kauhugenren todellisuudessa kauhugenreä ei ole olemassa.

Sama vaivaa ajoittain myös Mustaa kuuta, jonka laajassa hahmokaartissa Vänskä on tehnyt virheen: se on nimittäin liian suuri eikä pysy hanskassa, minkä vuoksi mökkikylän asukkaat jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hengettömiksi ja yksiulotteisiksi pahvihahmoiksi. Romaani rakentuu ns. cabin in the woods -troopin varaan sulauttaen siihen mielenkiintoisesti paikallishistoriaa ja legendoja Blair Witch Projectin tyyliin. Mainitun hahmokaartin stereotyyppisyys jätti minut kuitenkin kylmäksi, enkä keksinyt hyviä syitä sille, miksi välittäisin näiden ihmisten kohtaloista.

Huolimatta siitä, että Valkoinen aura on Vänskän uusin, se on myös huonoin – monestakin syystä. Päähenkilö on Saattajan nelikymppisen naisen ja Mustan kuun vaihtuvien hahmojen sijaan teini-ikäinen, ehkä juuri ja juuri parikymppinen sairaanhoitajaopiskelija Iina. Suotavampaa olisi ollut, että Vänskä olisi luonut ikäisensä päähenkilön, koska Iina on suorastaan kiusallisen yksiulotteinen teini: epävarma itsestään ja punastelee pojille jutellessaan.

Toinen syy on se, että Valkoinen aura suorastaan tursuaa kauhugenren tyylipuhdasta ilmentymistä – elokuvamuodossa. Pystyin lähes koko kirjan ajan kuvittelemaan, millaiselta se näyttäisi elokuvana (kameran kuvakulmia myöten, enkä edes pilaile). Tummia lähestyviä hahmoja, yksityiskohtien pilkuntarkkaa tiirausta ja silmäkulmissa vilahtelevia varjoja on paljon.

Tämän lisäksi Vänskä niin sanotusti toteaa kertomisen sijaan: sanoo, ettei Iina käyttäydy normaalisti sen sijaan, että tarjoaisi ensin kosketuspintaa Iinan normaaliin käytökseen. Valkoisessa aurassa näet päähenkilöstä – joskin valokeila kohdistuu ajoittain muutamaan muuhunkin – tuntuu aina joltain. Tai sitten ihmetellään, miksi tuntuu siltä. Tai mietitään, miltä tuntuu nyt, kun äsken tuntui oudolta. Se on raskassoutuista luettavaa pidemmän päälle, eikä Vänskän sivuhahmojen jääminen jälleen kerran stereotypioiksi itsestään auta.

Omituisinta tässä on se, että Vänskällä on selkeästi aineksia parempaan: jokaisessa romaanissa on pieni koukku tai kaksi, jotka ovat oikeasti yllättäviä ja kääntävät genren kliseet päälaelleen. (Odotin Valkoista auraa lukiessani pitkään, että päähenkilö olisikin paljastunut ahdistushäiriöstä ja psykoottisesta masennusepisodista kärsiväksi, mutta ei.) Onko teokset kiirehditty markkinoille? Esikoiselta kömpelyyttä sopii odottaa, mutta sitä seuraavien romaanien hiomiseen olisi ehkä pitänyt käyttää enemmän aikaa.

Vänskä on ihan kelpo kauhua urbaanifantasiasta ja maagisesta realismista pitäville, ja niille, jotka eivät halua valvoa koko yötä kirjan luettuaan.



Mia Vänskä (b. 1972) is a Finnish horror writer whose novels are published by Atena. Vänskä clearly knows her genre, which is both a blessing and a curse considering how her employing its conventions tends to teeter between chilling and predictable. Overall, Vänskä’s novels are not horror novels in the same way that King’s or Koontz’s works are, but they may be enjoyed by those who like their horror diluted with paranormal and dark fantasy elements.

Saattaja (2011) ** is delightfully creepy, unsettling and relatable (who among us hasn’t been frightened by a dark cellar as a child?) until the mystery is unveiled; then things happen, or don’t, a little too conveniently for the plot.
Musta kuu (2012) * makes use of the local legend and cabin(s) in the woods tropes. It has beautiful imagery and some plot twists that turn the trope on its head. Vänskä doesn’t always handle her large cast of characters too well, though, leaving many of them two-dimensional and lacking in depth.
Valkoinen aura (2014) * ½, Vänskä’s most recent novel, is both a ghost story and a murder mystery. It is unfortunately an exemplary case of too much telling instead of showing, and would work much better as a film script than it does as a novel.

There are some original ideas in Vänskä’s novels, nonetheless, which leads me to wonder whether she would be a better writer should she spend more time working on her books, especially plot-wise, before publication.

Share this post

Leave a comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *