Hakaniemen torin voi ylittää uiden tai veneellä. Tampereen metsissä vilisee intiaaneja. On jotain mätää AntSuomen maalla. Sisätön uusin spekuloi sillä, mitä ihmiskunnalle tapahtuisi, jos kaikki saisivat, mitä haluavat. Tai ainakin sen, mitä tarvitsevat. Eihän siinä hyvin käy.

“Tänään vedetään kännit”, Jaakko julisti. “Minulla on teoria, jota haluan testata.”

“Miten se liittyy kännäämiseen?” kysyin.

“Huomaat sitten, kun olet humalassa.”

Maailma menee yhdessä yössä mullin mallin, eikä muutosta, Deltaa, voi sen paremmin huomata kuin ymmärtääkään muuten kuin tukevassa humalassa, joka tietenkin saavutetaan paikallisessa kapakassa olutta juomalla. Kieltämättä olen joskus itsekin osallistunut maailman parantamiseen ja sen erikoisempien ilmiöiden perinpohjaiseen ihmettelyyn samankaltaisessa tilassa, mutta vasta Sisätön romaanissa se on suorastaan pakollista.

Kirjailija sotkee tarinassaan sekaisin kaikenlaista tieteestä ja taiteesta, nykymaailman tilasta ja sen tulevaisuudesta. Tuloksena on paljon jänniä yksityiskohtia, kuten kuolemanenergia ja Seisoskelijat, joita taisin Twitterissä uhata cossaavani seuraavassa Finnconissa.

Kuva: Osuuskumma

Valot Näsinneulan yllä (Osuuskumma 2020) oli silti kahtiajakoinen lukukokemus: monella odottamattomalla tavalla nyrjähtänyt todellisuus on kiinnostava, mutta päähenkilön ihmissuhdesekoilut eivät niinkään. Toisaalta tarina tarjoaa selityksen sille, miksei perheensä kaksoisolennolleen menettänyt mies ota sitä takaisin, vaikka tilaisuus tulisi.

Aina silloin tällöin jostakin teoksesta sanotaan, että se on rakkauskirje sille-ja-sille kaupungille. Valot Näsinneulan yllä ei ehkä ole suoranainen rakkauskirje Tampereelle, mutta jonkinlainen vilpitön kiintymyksenosoitus se on. Tunnustan, että kaupungissa ainoastaan vierailleena minulta meni suurin osa kirjan viittauksista ohi, vaikka osan niistä tunnistinkin.

Erikoista kyllä, kirjan kansilehdeltä puuttui kokonaan painovuosi. Toivon, ettei se ole enne loppuvuoden 2020 suhteen.