Onko yhteiskunta rakennettu vain lapsiperheitä varten? Kenen kellot tikittävät? Ja miksi oman lisääntymiselimistönsä kohtalosta saa päättää vasta kolmekymppisenä? Vauvattomuusbuumi (Atena 2019) on kirja lapsista, perheistä, parisuhteista ja ihmisistä teollisen vallankumouksen jälkimainingeissa – eli juuri siinä ajassa, jota me elämme.

On aika nähdä lapseton elämä tragedian sijaan mahdollisuutena.

Onko yhteiskunta rakennettu vain lapsiperheitä varten? Kenen kellot tikittävät? Ja miksi oman lisääntymiselimistönsä kohtalosta saa päättää vasta kolmekymppisenä?

Vauvattomuusbuumi (Atena 2019) on kirja lapsista, perheistä, parisuhteista ja ihmisistä teollisen vallankumouksen jälkimainingeissa – eli juuri siinä ajassa, jota me elämme. Se käy kattavasti läpi vapaaehtoisen (“ei kiitos”) ja elämäntilannelapsettomuuden (“ei ole tullut”) historiaa ja yhteiskunnallista merkitystä tullen siinä sivussa pohtineeksi hyvää vanhuutta ja yhteisöllistä asumista.

Näiden teemojen lisäksi Vauvattomuusbuumi ottaa varovaisia askelia alueelle, jolle lapsettomuuskeskustelussa harvemmin eksytään. Maksimainen kyseenalaistaa stereotypian nautinnonhaluisista ja itsekkäistä vapaaehtoisesti lapsettomista eli veloista (yks. vela) ja näyttää haastattelujen kautta, ettei heidän elämänsä välttämättä poikkea niin kovin paljon lapsiperheiden arjesta.

Yhtä ainoaa syytä nousevaan lapsettomien aikuisten lukuun ei Vauvattomuusbuumistakaan toki löydy, vaan jälkikasvun tekemistä lykätään monenlaisin perustein: yksi ei näe vanhemmuuden roolia omanaan, toinen haluaa pitäytyä nykyisessä arjessaan ja kolmas “altistuu” omasta mielestään lapsille vallan riittävästi työnsä puolesta.

Maksimainen myös uskaltaa tuoda esille sen, että toiset eivät halua lapsia, koska eivät halua lapsia. Kasvavista lapsettomien aikuisten luvuista huolimatta valintaa pitää usein perustella joko itselleen tai muille. Pelkkä oma tahto ei kumma kyllä tunnu riittävän, mikä näkyy esimerkiksi Suomen lainsäädännössä, jossa sterilisaatiota haluavalla pitää olla takanaan joko kolme lasta tai kolme vuosikymmentä, eikä sekään aina tahdo riittää.

Lapsettoman näkökulmasta konfigurationaalinen käsitys perheestä on vapauttava. Lapseton ei ole perheetön, piste. Vain lapseton itse tietää, keitä hänen perheeseensä kuuluu: ehkä omat vanhemmat ja sisarukset, ehkä puoliso, ehkä ystäviä tai kummilapsi. Se, kenen kanssa ihminen asuu, ei määritä perhettä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti aiheen taustoittaminen: sopivasti haastattelujen ja pohdinnan väleihin on ripoteltuna kohtalaisen kokoinen tietopaketti suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisesta lapsiperheisiin ja niiden asemasta siinä. Perheystävällisen politiikan taustalta löytyy yllättäviäkin motiiveja, kun käy ilmi, että huoli syntyvyyden laskusta ja normista poikkeavien perhemuotojen karsastus eivät ole millään tasolla uusia ilmiöitä vaan sidottuja nationalismiin ja moraalikäsitteeseen: Kuinka meidän kansallemme käy, jos se ei pysy väkimäärältään vahvana?

Maksimaisen tapa puhua pelkästä lapsettomuudesta ilman totuttua vapaaehtois-etuliitettä tuntuu alkuun oudolta. Toisaalta hän itsekin toteaa, että kirja on suunnattu niille, jotka etsivät vertaistukea veluuteensa ja niille, jotka haluavat ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia. Lieneekö silloin tarpeellista toistella, että ‘juu tiedämme, että toiset ovat lapsettomia tahtomattaan’?

Eihän tämä kirja ole heille, vaan se on kerrankin meille.

Se, että hoivavastuuta on siirretty yhteiskunnalta omaisille, ei ole luonnonlaki vaan poliittisten päätösten seuraus. Toisin kuin luonnonlakeihin, politiikkaan voi vaikuttaa, ja lapsettomien kannattaa siksi pitää asemastaan meteliä.