Kun Ankkalinnan Sanomista tuli Ilta-Pulu

Minua ei enää jaksa edes ärsyttää, että uransa 50 vuotta sitten aloittanut ja sittemmin eläkkeelle jäänyt lastenpsykiatri joko tietämättömyyttään tai tieten tahtoen kommentoi julkisesti asioita, joita ei ymmärrä. Rehellisesti sanottuna: enemmän riepoo se, että sanomalehti, jolla on Suomen laajin levikki ja listoillaan ammattimaisia toimittajia, antaa tällaisesta asiantuntijasta kirjoitetuille puolivillaisille jutuille palstatilaa.

Vielä tätäkin enemmän ärsyttää kyseisen sanomalehden entistä läpinäkyvämmäksi muuttunut klikkien ja kävijöiden kalastelu.

Helsingin Sanomien verkkosivulla Jari Sinkkosen haastattelu on otsikoitu: ”Suomalaisia on kasvatettu ylenpalttiseen reippauteen, sanoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen — Sillä on hintansa, ja nyt se heijastuu parisuhteisiimme ja omien lastemme käytökseen”. Vaan katsotaanpa, miten käy, jos sen jakaa Twitterissä:

Nykypäivän sukupuolihapatukselle tunnetusti kintaalla viittaavalta Sinkkoselta on saatu, ellei jopa erikseen pyydetty, kommentti viime viikolla syntyneeseen keskusteluun valkoisten heteromiesten tilasta ja toksisesta maskuliinisuudesta, vaikka kumpikaan ei liity artikkelin varsinaiseen aiheeseen.

Siis siihen, että Sinkkoselta on ilmestynyt kiintymyssuhteita käsittelevä teos.

Kummastakaan päälleliimatusta aiheesta Sinkkonen ei vaikuta tietävän paljon, mutta onneksi hän on ystävällisesti suorapuheiseksi kutsumaamme sorttia — toisin sanoen erinomainen klikkiotsikkohaastateltava!

Sinkkonen on sitä mieltä, että sukupuolta koskevassa keskustelussa ”valkoista heteromiestä [saa hutkia] niin että”, mikä on hänen mielestään ärsyttävää. Lisäksi Sinkkonen ”antaa haastattelun aluksi huutia” toksiselle maskuliinisuudelle. Kumpikin Sinkkosen ilmaisu on suorastaan herkullisen arkinen ja otsikkomateriaalia (joskin jälkimmäinen ei ole yhtä hyvää SEO-materiaalia).


Sinkkosen haastattelun pohjalta kirjoitetussa artikkelissa toimittaja Vasama avaa toksisen maskuliinisuuden käsitettä, vaikka sen käsittely jääkin hajanaiseksi ja olennaisella tavalla vajaaksi. Vasama mainitsee ”’vääristyneet’ miehuuden mallit” ja tuo esiin sen, että termi ”viittaa patriarkaalisen yhteiskunnan ylläpitämiin ahtaisiin miehisyyden normeihin”, mutta ei ollenkaan avaa sitä, miksi joitakin miehuuteen liitettyjä normeja pidetään toksisina eli myrkyllisinä.

Toisin kuin moni viime päivinä keskusteluun mukaan tullut on käsittänyt, kaikki maskuliinisuus, siis maskuliinisuus ylipäätään, ei ole toksista. Toksista maskuliinisuutta ovat sellaiset nimenomaan miehuuteen ja miehenä olemiseen normit, joihin itsensä sovittamalla miehen voi olla helpompi tulla joukon hyväksymäksi mutta jotka ovat sekä yksilön itsensä että muiden kannalta negatiivisia. Niiden ilmentymiä ovat mm. kyvyttömyys myöntää tarvitsevansa ja hakea apua, “naismaisista” asioista pitämisen ja seksikokemusten puutteen pilkkaaminen, ylenpalttisen alkoholin käytön ihannointi ja tunnetyön väheksyntä.

Jottei kenellekään jää epäselväksi: toksinen maskuliinisuus, eli sellaiset miehuuteen liitetyt (eli ‘maskuliiniset’) tiedostetut ja tiedostamattomat normit, joista on haittaa ihan kaikille.

Ei ole kummoinenkaan yllätys, että Sinkkosen mielestä toksisesta maskuliinisuudesta puhuminen vie keskustelun väärille urille, koska hänellä on asiasta oma teoriansa. Sen sijaan yllättävää on, että Helsingin Sanomien toimittajan kirjoittamassa jutussa ei lainkaan kyseenalaisteta Sinkkosen epämääräisiä ja ristiriitaisia lausuntoja.

Sinkkonen väittää, että:

  • “tavallisella miehellä, jota on lapsena rakastettu ja joka on ollut sekä naisen että miehen rakkauden kohde, [ei] ole mitään tarvetta raiskata tai pahoinpidellä eikä alistaa […] ketään”
  • ”[usein] niillä pojilla ja miehillä, jotka kuvittelevat oikean miehen oleva kova ja käyttäytyvät siksi jopa väkivaltaisesti, ei ole itsellä ollut rakastavaa isää”.

Entä ne, joilla ei ole ollut rakastavia vanhempia mutta jotka siitä huolimatta ovat kyenneet vastustamaan yllä mainittua ”tarvettaan” raiskata tai pahoinpidellä? Tai ne, joita vanhemmat ovat rakastaneet mutta jotka ovat silti raiskanneet tai pahoinpidelleet jonkun?

Vaikka jäinkin kaipaamaan vastausta näihin mieleeni juolahtaneisiin kysymyksiin, tässä kirjoituksessa ei liene tarpeellista mennä sellaisiin lastenpsykiatrian erikoistermeihin kuin ”rakastava” ja ”rakkauden kohde”. ”Tavallisen” oppikirjamääritelmä lienee kaikille tuttu, samoin kuin teoria, jonka mukaan lapsen rakastaminen riittää estämään vanhempaa laiminlyömästä lasta.

En osaa sanoa, onko Sinkkosen ympäripyöreitä väitteitä seuraava kappale Vasamalta puhdasta viistoilua vai aidosti ihaileva huomio.

Näin sanoo poikien puolestapuhujana profiloitunut mies, jolla on vuosikymmenten kokemus ongelmalasten ja -nuorten hoidosta.

Minä, kun ajattelen Hesaria.

Ajankohtaiseen keskusteluun suorapuheisesti kantaa ottavan alun jälkeen — tai miten ikinä markkinointiosasto onkaan sen halunnut muotoilla — Helsingin Sanomien julkaisema artikkeli käsittelee lähinnä Sinkkosen uutta “kasvatusopasta” ja siinä keskeistä kiintymyssuhdeteoriaa. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen osio, joka kertoo Sinkkosen isäsuhteesta paljon poissa kotoa olleeseen alkoholisti-isään ja hänen omista lapsistaan, joita Sinkkonen ei ”ajattele laiminlyöneensä”, vaikka myöntää ajoittain olleensa kireä ja kiireinen isä.

Vertaan mielessäni tätä kuvausta Sinkkosen aiemmin esittämiin ympäripyöreisiin lausuntoihin miesten pahoinvoinnin ja väkivaltaisuuden syistä sekä niiden korreloinnista rakastavien vanhempien kanssa.

Mietin taas, onko kyseessä ainoastaan toimittajan huolimattomuus vai voiko rivien välistä lukea haastateltavaan kohdistuvaa vinoilua.

Lopussa vielä huomautetaan Sinkkosta harmittavan, että häntä pidetään vanhakantaisena, vaikka hän esimerkiksi pitää myös samansukupuolisten vanhempien puolia. Entinen lastenpsykiatri viittaa puolihuolimattomasti tutkimuksiin, joiden mukaan “vanhempien homoseksuaalisuudella” ei näytä olevan vaikutusta lapsen kiintymyssuhteeseen muodostumiseen.

Oikeastaan tämä kuitenkin kertoo vain kahdesta asiasta.

Ensinnäkään Sinkkonen ei itsekään pysy kärryillä siitä, mitä sanoo; aiemmin hän väitti, ettei lapsena ”sekä naisen että miehen rakkauden kohteena ollut” mies koe tarvetta käyttäytyä väkivaltaisesti. Lisäksi ei voi kuin todeta, ettei Sinkkosen pitäminen ‘vanhakantaisena’ voi olla kovin pielessä, jos hän ei maailmasta löydä kuin hetero- tai homoseksuaaleja vanhempia.

Mielestäni on kieltämättä erikoista, ettei toimittaja kiinnitä näihin ristiriitaisuuksiin lainkaan huomiota.


Suomen lainatuin lastenpsykiatri ei ilmeisesti ole vielä kyennyt sisäistämään seuraavaa kolmea asiaa, mikä tarkoittanee, että se tuskin tulee onnistumaan tulevaisuudessa. Kaiken varalta:

  1. ‘Miehet’ ei tarkoita jok’ikistä miestä ja erityisesti juuri sinua yksilönä, vaan miehiä yleensä.
  2. Valkoihoisissa heteromiehissä sinänsä ei olekaan mitään vikaa! Vikaa on muun muassa siinä, että he ovat perusteetta usein paremmassa asemassa suhteessa muihin ryhmiin.
  3. Sukupuolineutraali kasvatus, oikeammin sukupuolisensitiivinen kasvatus ei tarkoita “sukupuolierojen hämärtämistä” tai sukupuolten häivyttämistä tai mitä ikinä.

Hyvää päivänjatkoa sinulle, Jari.

Helsingin Sanomat, jäisittekö vielä hetkeksi?

.

.

.

Häpeäisitte edes tällaista tarkoituksellisen huomiohakuista, joko laiskasti toimitettua tai haastateltavan aivan tietoisesti kyseenalaiseen valoon asettavaa artikkelia.

Ei mulla muuta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *