Olen niitä vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka ovat tienneet jotakuinkin aina, etteivät halua lapsia.

Kun olin kuusitoista, otin sterilisaation alustavasti puheeksi lääkärini kanssa ja — kuten moni muukin — sain kuulla mieleni muuttuvan; “sitten kun“, ei edes ‘jos’. Jokunen vuosi sen jälkeen kirjoitin lukion äidinkielen kurssilla esseen, joka käsitteli vapaaehtoista lapsettomuutta nimenomaan ‘velan‘ näkökulmasta.

Nyt, neljätoista vuotta myöhemmin, arvostelen blogissani aihetta käsittelevän kirjan. Seuraa juonipaljastus: en vieläkään halua lapsia.

Että terveiset vaan lääkärille.


Lisääntyminen tai siitä kieltäytyminen on 2010-luvulla monille tietoinen valinta, johon vaikuttavat erilaiset asiat omista tulevaisuudensuunnitelmista ilmastonmuutokseen. Poliitikkojen kehotukset ryhtyä synnytystalkoisiin eivät auta, kun vaakakupissa painaa syvästi henkilökohtainen päätös.

(takakansi)

Aikuisten perhe on kokoelma haastatteluja, joita kehystävät lyhyet osuudet vapaaehtoisen lapsettomuuden eri näkökulmista. Osa haastatelluista on sinkkuja, osa parisuhteessa (tai useammassa); osalla elämään kuuluvat läheisten lapset, osalla eivät. Yhteistä kaikille haastatelluille on se, että normista poiketen he ovat syystä tai toisesta päätyneet elämään aikuisikäisinä ilman omia lapsia.

Kirjaa lukiessa täytyy pitää mielessä yksi asia: sen kirjoittaneesta pariskunnasta toinen oli tiennyt kantansa lapsiin jo pitkään ja toinen joutui tekemään päätöksen vasta, kun häät alkoivat lähestyä ja lapsiasia oli “pakko käydä läpi”.

Tämä siksi, että vaikka Aikuisten perhe koostuu enimmäkseen muiden ihmisten haastatteluista, se on hirveän henkilökohtainen kirja: eräänlainen paperille ikuistettu parisuhdekriisin prosessointi.

Henkilökohtaisuus tekee lukemisesta ajoittain jopa epämukavaa. Lähes jokaisesta Hoolin kirjaamasta haastattelusta paistaa läpi sisäinen epävarmuus ja halu kuulla jonkun ulkopuolisen sanovan, että tehty valinta on aivan varmasti ollut se oikea. Samoin Nieminen hakee toistuvasti oikeutusta päätökselleen, vaikka uskoo sen olevan itselleen paras ratkaisu ja tunnustaa ärsyyntyvänsä, kun se kyseenalaistetaan.

Ei kaikkien unelma.

Ristiriitainen suhtautumiseni Aikuisten perheeseen johtuu osin myös siitä, että Nieminen käsittelee kirjassa kahta eri asiaa, jotka toki risteävät keskenään: yhteiskunnan suhtautumista päätökseen olla lisääntymättä ja halua tulla kohdatuksi yhtä arvokkaana perheenä siitä huolimatta, että siihen kuuluu “vain” kaksi aikuista.

Tämän vuoksi kyseenalaistin lukiessani, kuinka paljon teos lopulta käsittelee vapaaehtoista lapsettomuutta. Haastatteluissa fokus on omien lasten puutteen lisäksi siinä, miten haastateltavat määrittelevät perheen ja keitä kaikkia siihen kuuluu. Mieleeni tuli pakostakin englannin sanan ‘family‘ merkitys sekä ns. lähimpänä perheenä että laajennetusti sukuna. Aikuisten perheessä perhe voi käsittää lähisukulaiset omine perheineen ja/tai ystävät perheineen (tai ilman).

Aivan teoksen alussa Nieminen kritisoi termiä ‘vapaaehtoisesti lapseton‘ siitä, että se määrittää ihmisen lasten presenssin tai sen puutteen kautta. Hän ei kuitenkin huomioi sitä, että että termi syntyi alunperin erottamaan lapsettomat, jotka eivät halua lapsia, niistä lapsettomista, jotka haluaisivat.

Muistaakseni ‘vapaaehtoisen’ lisäys on nimenomaan velojen puolelta lähtöisin. Tarkoituksena on ollut kunnioittaa sitä, että (tahaton) lapsettomuus voi olla jollekin toiselle erittäin suuri kipukohta.

Niemisen ehdotus termin korvaajaksi — mikä siis mielestäni kumpuaa halusta lukeutua perheeksi ilman lapsia — on “aikuisten perhe”. Tämä on sinänsä käypä ajatus, joskin myös sinkku tai yksinasuva voi olla vapaaehtoisesti lapseton. Yksi ihminen ei vielä muodosta perhettä; viranomaiskielessä puhutaan yhden ihmisen ruokakunnasta, eikä perheen käsitettä liene tarpeen laajentaa. Parista kirjan haastattelusta käy ilmi, että uusperheessä lasten vanhemman uusi puoliso voi vallan hyvin identifoitua velaksi uuden kumppanin lapsista huolimatta.


Kenen sitten kannattaisi lukea Aikuisten perhe?

Niiden perheellisten (ha), jotka eivät ymmärrä, miksi ihmiset eivät halua lapsia. Niiden lapsentekoa miettivien, jotka eivät suuntaan tai toiseen ole ihan varmoja päätöksestään ja joille tekee hyvää tietää, että on ihan okei olla epävarma. Kannassaan pysytteleville ja itsetutkiskelun prosessin läpikäyneille teos ei valitettavasti tarjoa juurikaan uutta viime aikoina pinnalle nousseen huoltosuhdehuolen lähemmän tarkastelun lisäksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *